Lokakuu

Syksy on täällä taas. Taivas täynnä pilviä ja piha vaahteran lehtiä. Pakko kai lähteä ulos niitä haravoimaan ennen kuin sade tulee. Tai tuuli, joka puhaltaa ne suoraan naapurin pihaan tämän iloksi. Siitähän se taas riemastuisi. Olettaa tietenkin, että nyt hommat hoidetaan kun enemmän kotosalla ollaan. Mutta ei se ihan niinkään mene. Aikaa kuluu muihinkin asioihin. Välillä tuntuu siltä, että mitään ei saa valmiiksi. On niin paljon kaikkea kalenterissa ja levätäkin pitää välillä. Lapsia pitää myös autella arjen askareissa, kun ovat niin kiireisiä töidensä ja jälkikasvun harrastusten kanssa.

Lehdet olisi kyllä syytä haravoida pian, koska ensi viikolle on varattuna risteily Tallinnaan kera ystäväpariskunnan. Olisi sitten pihat kunnossa kun sieltä kotiudutaan. Koskahan Sirkka palaa sieltä ruokakaupasta? Ehkä hommat rullaisivat paremmin kahdella haravalla. Ollaan yhdessä vähän mietitty, että kyllä tällainen omakotitalo isoine pihoineen on turhan suuri meille kahdelle. Voisi ehkä muuttaa johonkin helpompaan sitten kun tätä ei enää jaksa hoitaa. Onkohan ulkona kylmä? Farkuilla ei varmaan tarkene. Täytyy katsella kaapista lämpimämpää päälle. Ei kai tässä niin kova kiire ole, etteikö kupillista kahvia ehtisi juomaan ennen urakkaa? Kaivan hyllystä Elviksen vinyylin ja laitan sen levysoittimeen. Napsautan kahvinkeittimen päälle ja väsään voileivän.

Vanha rakkaus

Mitä helvettiä mä taas meinaan? Kaikki oli niin hyvin ja yhtäkkiä asiat muuttui. Että voi tapahtuu nopeesti. Nyt kun miettii, niin kuvat eteni ihan ku hidastetusti. Miks en silti kyennyt toimimaan? Ei vaan pystyny. Ei olis pitäny ollenkaan lähtee käymään siä kämpillä. Olis vaan jääny kotiin katteleen töllöstä ohjelmaa tai menny nukkuun. Jos Sami ei olis soittanu mua sinne, niin kaikki olis toisin. Tai no vitut. Ei se sen syy oo, ite mä omaa elämääni ohjaan. Aina ei ihan vaan tunnu siltä. Just, Sara näköjään soittaa. Nyt ei pysty puhuun. Mitähän sekin sanois jos tietäis? Hajois varmaan täysin. Näppään luurin kiinni, alkaa kuitenkin pommittaan. Haluun nyt olla hetken yksin.

Tässä sitä istutaan, perse peltiä vasten. Autojen muodostama kulkue on kaunis näin syyspimeellä kun niiden valot heijastaa kaupungilta. Ihan ku joku valkonen vana usvaa, mikä liikkuu hiljaa eteenpäin talojen välissä. Siitä sais komeen valokuvan, jos osais kuvata. Äänetkään ei oikein kuulu näin korkeelle. Ihan pientä huminaa vaan. Kengänpohjiin tarttunut kosteus kerääntyy päättäväisesti yhteen ja pisarat putoilevat alas yksi kerrallaan. Seuraan niiden matkaa. Olo on vähän sumee, mut ei tosiaankaan oo roinan ansiota. Yhdet pikku vedot vaan, eikä tuntunu miltään. Paitsi paskalta. Yli kolme vuotta puhtaana ja tässä tulos, hienosti hoidettu. Miten voi ihminen olla näin heikko ja pettää taas kaikkien luottamuksen? Luulin et tää olis jo ohi, mut sama paska alkaa aina vaan uudestaan. Ja se todellakin alkaa. Ei enää jaksais. Kaivan taskusta askin ja sytytän röökin. Kiskon pari kertaa kunnolla henkeen. Olo helpottaa. Nojaan eteenpäin ja irrotan otteen.